Tekijät: Anne Karhu, Mika Paananen, Hannu Savolainen, Henrik Husberg & Vesa Närhi
Artikkelissa tarkastellaan käyttäytymisen tuen periaatteita oppimisen psykologian näkökulmasta sekä kuvataan, miten tarjotun tuen vaikutusta voidaan seurata. Artikkeli on narratiivinen kirjallisuuskatsaus, joka perustuu kirjoittajien omaan kokemukseen ja asiantuntemukseen. Tarkoituksena ei ole kattava tiedonkoonti, vaan aiheen syvällisempi tarkastelu asiantuntijanäkökulmasta.
Artikkelissa käyttäytymisen tukeminen kuvataan käytännölliseksi ja toimivaksi lähestymistavaksi, jossa käyttäytyminen nähdään taitoina, joita voidaan opettaa ja harjoitella. Käyttäytymiseen vaikuttavat ympäristötekijät, jotka joko edeltävät käyttäytymistä suoraan tai seuraavat sitä välittömästi. Vaikuttamalla näihin tekijöihin, voimme tukea toivottua käyttäytymistä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että aikuiset toimivat ennaltaehkäisevästi ja johdonmukaisesti – opettamalla käyttäytymistä sekä ohjaamalla/vahvistamalla sitä välittömällä positiivisella palautteella. Näitä käytännön periaatteita voidaan soveltaa toimintayksikkö-, ryhmä- tai yksilötasolla.
Artikkelissa kuvataan myös tukivastemalli, jonka mukaan tarjottua tukea tulisi arvioida jatkuvasti. Arvioinnin avulla voidaan määrittää tuen vaikutus ja päättää sen jatkamisesta, lopettamisesta tai tehostamisesta. Arviointi suositellaan tehtäväksi samojen periaatteiden mukaisesti kuin tutkimuksessa, eli keräämällä tietoa käyttäytymisestä ennen tukitoimenpiteiden aloittamista (ns. baseline-vaihe) ja tukitoimenpiteiden aikana (interventiovaihe). Näitä tietoja vertaamalla voidaan havaita mahdolliset muutokset. Tutkimuksessa tätä kutsutaan A-B-mallin mukaisiksi kokeellisiksi tapaustutkimuksiksi (jossa A viittaa baseline vaiheeseen ja B interventiovaiheeseen).
Tiedon kerääminen, kokoaminen ja analysointi koetaan usein vaikeaksi koska se vaatii järjestelmällistä työtä. Artikkelissa esitetään kaavio, joka kuvaa tiedonkeruumenetelmien kahta ulottuvuutta: (ajallista) viivettä käyttäytymisen ja arvioinnin välillä sekä arvioijan tarvitseman tulkinnan määrää. Tällä asteikolla esimerkiksi haastattelu sijoittuu menetelmäksi, joka vaatii usein paljon tulkintaa ja jossa käyttäytymisen ja tiedonkeruun välinen aika pitkä. Systemaattinen suora havainnointi, missä havainnoitavaa käyttäytymistä määritellään hyvin tarkasti ja havainnot kirjataan välittömästi, puolestaan esitetään menetelmäksi, jossa viive on pieni ja tulkinnan tarve vähäinen, mutta sen toteuttaminen on haastavaa ja aikaa vievää. Kompromissina tähän esitetään suoraa käyttäytymisen kirjaamista: se kattaa erilaisia etukäteen jäsenneltyjä työkaluja, joilla käyttäytymistä voidaan kirjata nopeasti ja mahdollisimman objektiivisesti.
Lopuksi artikkelissa käsitellään, miten kerättyä tietoa voidaan analysoida erilaisin menetelmin. Vaihtoehtoja on graafeihin kootun datan visuaalisesta analysoinnista erilaisiin tilastollisiin analyyseihin, joilla voidaan määrittää tuen mahdollinen vaikutus käyttäytymiseen.
Yhteenvetona todetaan, että tutkimustiedon perusteella voidaan olettaa suoran käyttäytymisen arvioinnin olevan sopiva tapa koulujen ja varhaiskasvatuksen henkilöstölle kerätä tietoa käyttäytymisen tukitoimien vaikutuksista. Sen käyttö edellyttää kuitenkin riittävää osaamista havainnoitavan käyttäytymisen konkreettisessa määrittelyssä. Tutkijoille suositellaan lisäksi mahdollisuuksien mukaan systemaattista suoraa havainnointia luotettavana tapana kerätä tietoa, jos siihen on riittävästi resursseja. Tiedon analysoinnin osalta kirjoittajat toteavat, että visuaalinen analyysi on alan toimijoiden tärkein työkalu, sillä se on nopea ja suhteellisen helppo oppia.
Lisäksi tietoisuus siitä, että riittävän huolellisesti suunnitellut kokeelliset tapaustutkimukset voivat tuottaa arvokasta tietoa tukitoimenpiteiden vaikutuksista, erityisesti erityisopetuksessa, on lisääntynyt.
Artikkelin pystyy lukemaan kokonaisuudessaan täältä:
Karhu, A., Paananen, M., Savolainen, H., Husberg, H., & Närhi, V. (2025). Käyttäytymisen tuen vaikuttavuuden arviointi tukivastemallin mukaisesti toteutuvassa tuessa. Psykologia, 60(1-2). https://doi.org/10.62443/psykologia.v60i1-2.143936
